perjantai 21. huhtikuuta 2017

Peter Schwartz: Itsekkyyden puolustuspuhe

Peter Schwartz: Itsekkyyden puolustuspuhe
Suomennos Risto Mikkonen
Scanria 2015
Sivuja: 185

"Itsekkyyden puolustuspuhe on kirja, joka herätti raivoa ilmestyessään, niin häpeilemättömänä sitä pidettiin." Noin alkaa kirjan kuvaus kustantajan sivuilla. Minusta tämä oli raskas kirja luettavaksi, ja suurimmaksi osaksi myös vastenmielinen. Käsittääkseni kirjassa esitetyt ajatukset ovat alun perin Ayn Randin käsialaa. Rand itse on kieltänyt olevansa libertaristi, mutta jos joku yrittää irtisanoa myös tämän kirjan siitä, niin kyse on vain pilkunviilauksesta tai jonkinlaisesta kikkailusta. Kiinnostavaa sinänsä; kirjassa en muista törmänneeni ko. sanaan lainkaan.

Jos kirjan sisältöä pitäisi kuvailla lyhyesti, niin se keskittyy lyttäämään ja mollaamaan altruismia kaikilta kanteilta, pitkään ja perusteellisesti. Koko käsite esitetään niin huonossa valossa kuin suinkin osataan ja täysin yksipuolisesti. Nekin yksittäiset kohdat, joissa minä olisin ollut kirjoittajan kanssa samaa mieltä, vesittyvät pahanpäiväisesti sen vuoksi, että kirjoittaja heittäytyy naiivin sinisilmäiseksi, jotta hänen ajamansa libertaristinen aate näyttäisi pinnallisesti tahrattoman puhtaalta.

Minäkään en pidä siitä liiallisesta holhouksesta, johon joudumme alistumaan. Etenkään en pidä holhouksesta silloin, kun se perustuu huonosti kestäville perusteluille. Mutta Schwartzin ainoa vaihtoehto on täydellinen vapaus. Hänen mielestään vaikkapa lääketeollisuus ei tarvitse minkäänlaista valvontaa siksi, että pitkällä aikavälillä vain hyvin toimivat ja rehelliset toimijat selviytyvät. Niinpä niin, tuo on varmaankin totta, mutta on typerää ajatella, etteivät ihmiset poimisi pois nopeita lyhyen aikavälin voittoja petoksella, jos se tehdään helpoksi. Jos tarkkoja ollaan, niin huijareita tuntuu riittävän ihan kylliksi vaikka meitä holhottaisiinkin.

Tuohon kiteytyy melko hyvin se, mikä kirjan sanomassa on vikana: se on aivan liian yksipuolinen. Oikeastaan Schwartz syyllistyy itse juuri siihen, mitä vastaan osittain kirjassaan on saarnaamassa. Mikäli hänen sanomansa kestäisi tasapuolista tarkastelua, hänen pitäisi itse alistaa sanomansa sille. Yksipuolisella saarnaamisella hän nimenomaan yrittää poimia niitä lyhyen aikavälin pikavoittoja, joista ei tekstin mukaan tarvitse olla huolissaan.

Sori vaan, mutta en voi suositella tätä kirjaa kenellekään. Tietokirjat kuuluu kirjoittaa objektiivisuuteen pyrkien, ja sitä tämä ei tee. Sen vuoksi kyseessä ei minusta ole tietokirja, vaan pamfletti tai jotain sen suuntaista. Ymmärrän kyllä, ettei kustantaja ole tuotakaan sanaa halunnut kirjaansa painaa.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Kaj Korkea-aho: Paha kirja
Suomennos: Laura Beck
Otava 2015
Sivuja: 317

Åbo Akademin kirjallisuustieteen professori Mickel Backmanin kurssilaisten on kirjoitettava essee valitsemastaan kirjailijasta. Kun Pasi Maars kertoo haluavansa kirjoittaa Leander Granlundista, pelästyy professoriparka niin pahasti että on hukata konseptinsa kokonaan. Mistä opiskelija on edes kuullut Granlundista tai kuvittelee löytävänsä riittävästi materiaalia, jotta kirjoittaminen on edes mahdollista?

Mickel joutuu kertomaan opiskelijoilleen Granlundista, jonka kerrotaan surmanneen osan hääseurueesta Kustavissa 1920-luvulla. Granlundin julkaisematta jääneestä runokirjasta puolestaan kerrotaan, että sen lukeminenkin on kuolettavaa: lukijat päätyvät yrittämään itsemurhaa.

Edellä kuvattu kuulostaa minusta kauhuromaanin kuvaukselta, mutta valitettavasti siitä ei ole kyse, sillä kauhua kirjasta ei löydy edes nimeksi. Mickel Backmanin lisäksi kirjan toinen päähenkilö on Calle Hollender, kirjallisuustieteen opiskelija. Kumpikaan ei ole minun mielestäni kovin kiinnostava hahmo, mutta heidät on silti valittu taitavasti: kirjallisuustiedettä opiskelleita ihmisiä oletettavasti kiinnostaa lukea heidän omaan opinahjoonsa sijoittuvaa tarinaa, ja hehän nyt joka tapauksessa lukevat kirjoja, jos kuka.

Minun oli vaikeaa saada kunnollista otetta tästä kirjasta. Joo, päähenkilöille tapahtuu asioita ja mahdollisesti heillä on olemassa oikeita esikuviakin. Juoni ei kuitenkaan tahdo kunnolla edetä oikein minnekään. Asioita paljastuu lisää, ja lukija voi itse tehdä päätelmiään Granlundin runojen voimasta, mutta kun jännitys jää kokonaan puuttumaan, niin tarinan kulkukin tuntuu laimealta.

Sellainen ajatus tuli mieleeni, että vaikkei Granlundin runoja ikinä julkaistukaan ja (onneksi) ne saavuttivat vain vähälukuisen joukon lukijoita, niin häntä voitaneen pitää erityisen onnistuneena kirjailijana. Ketäpä ei inpiroisi ajatus siitä, että pelkän tekstinsä voimalla kykenee hallitsemaan toisia niin paljon, että saa heidät riistämään henkensä?

Edellä kirjoittamastani huolimatta tällä oli oma vetovoimansa. Kirjallisuustiedettä lukeneita tämä kuitenkin kiinnostanee enemmän.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Carlo Rovelli: Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta

Carlo Rovelli: Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta
Suomennos: Markku Sarimaa
Ursa 2016
Sivuja: 96

Kuten tämän blogin seuraajat ovat luultavasti huomanneet, minun tekee aina aika ajoin mieli lukea populaaria fysiikkaa. En enää muista mistä tämä kirja tuli vastaan, mutta se kuulosti kovin houkuttelevalta.

Moderni fysiikka, erityisesti kvantti-ilmiöt, ovat niin vieraita tavalliselle arkiselle kokemusmaailmallemme, että niistä on hyvä lukea toisenkin kerran. Luultavasti niiden ymmärtäminen vaatisi siihen liittyvän matematiikan ymmärämistä, mutta ilman sitäkin niistä on nautinnollista lukea silloin, kun kirjoittaja on onnistunut.

Olen ehtinyt lukea näitä kirjoja koko joukon, ja joka ikinen kerta on vastaan tullut jotain uutta. Ei ehkä ilmiönä uutta, mutta jotain uutta näkökulmaa tai tietoa, mikä on muuttanut ja ainakin toivoakseni parantanut käsitystä asioista. Jälleen kerran, Rovelli onnistuu siinä samassa. Hänen luentonsa todella ovat lyhyitä, ja minä ahmaisinkin tämän kirjan kertaistumalta. Se on jotain, mitä ei tapahdu juuri koskaan.

Tuossa yllä onkin mainittu kirjan ilman muuta surimmat vahvuudet: tämä on niin lyhyt, että kaikkien pitäisi jaksaa lukea se ongelmitta ja riippumatta siitä, miten vastenmieliseltä fysiikka lähtökohtaisesti voi tuntua. Lyhyydestä huolimatta tästä saa irti aimo annoksen tietoa, joten myös "hyötysuhde" on erinomainen.

Suosittelen tätä lämpimästi niille lukijoille, joilla ei ole taustaa fysiikasta niin populaarina kuin muutenkaan. Tämä on tosiaan pelkkä suupala, mutta tarjoaa silti hyvin sisältöä jo itsessään, mutta voi myös innostaa lukemaan aiheesta enemmänkin.