perjantai 26. toukokuuta 2017

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika
Suomennos: Maija Kauhanen
Otava 2015
Sivuja: 348

Tässä jälleen yksi ruotsalaisdekkaristi. En epäile hetkeäkään, etteikö kyseessä olisi kirjasarjan avaus, sillä ei tällaista päähenkilöä luoda vain yhtä yksittäistä kirjaa varten. Päähenkilöllä kuuluu olla henkilökohtaisia ongelmia ja kirjassa on oltava mielikuvituksellisen raakaa väkivaltaa. Molemmat toetutuvat.

Tällä kertaa päähenkilö Daniel Katz ei ole poliisi, yksityisetsivä tai muutenkaan lähtökohtaisesti "hyvis". Hän on saanut armeijassa salaisen erikoiskoulutuksen, johon on päässyt vain harvoja ja valittuja henkilökohtaisten erityisominaisuuksiensa perusteella. Hän on hakkerisankari, mutta elämänhallinta on kovin heikoissa kantimissa, sillä hän on vajonnut täysin pohjalle, mikä tarkoittaa tässä suonensisäisten huumeiden käyttöä.

Väkivallalla en aio ryhtyä mässäilemään enkä kuvailemaan juonta sen kummemmin muutenkaan, vaan tyydyn toteamaan että molempia löytyy ja ne ovat ihan kunnossa. Minuun juonikuvio ei vedonnut kaikkein tiukimmin, mutta tämä oli silti hyvin helppo lukea loppuun saakka ilman että olisi kertaakaan tullut vilkaisseeksi paljonko vielä onkaan jäljellä.

Minun on hieman hankala kirjoittaa tällaisista dekkareista, jotka ovat tavallaan pelkkää viihdettä, ilman sen kummempia sanomia, kannanottoja tai ajattelemisen aiheita. Myyvät juonikuvaukset kuuluvat takakansiteksteihin, jotka ovat jo muutenkin ammattilaisten kirjoittamia. Tuntuu, ettei kerrottavaksi jää muuta kuin se, miltä lukukokemus tuntui. Tämän kohdalla se oli ihan ok. Ei niin huippua että odottaisin innokkaana seuraavaa osaa, mutta kaikin puolin sujuvaa ja helppoa luettavaa. Johonkuhun toiseen saattaa kolahtaa kovempaa. Joka tapauksessa näitä dekkareita tuntuu olevan niin paljon, etten ikinä ehdi saada siitä kentästä kuin hyvin kevyen pintaraapaisun.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Jussi Katajala: Leonardon rasia

Jussi Katajala: Leonardon rasia ja muita historiallisia kertomuksia
Osuuskumma 2013
Sivuja: 259

Olen saanut Leonardon rasian joskus sähköisenä arvostelukappaleena. Nyt tulin selanneeksi lukulaitetta, josko sieltä löytyisi valmiiksi jotain kiinnostavaa, ja tämä pääsi luettavaksi. Tässä yhteydessä on mainittava muillekin kustantajille, että perinteisessä muodossa "sokkona" lähetetyt kirjat joutuvat aina jonkinlaiseen pinoon, josta niillä on suuri vaara vaipua yhä alemmas ja joutua unholaan, kun sähköiset pysyvät tallessa laitteessa ja pitävät siten paremmin pintansa. Suosittelen siis muitakin käyttämään e-kirjaa arvostelukappaleiden jakeluun. Nehän voi tarvittaessa suojata vesileimalla.

Tämä on siis kokoelma historiallisia novelleja, joissa kaikissa on mukana jokin spekulatiivisen fiktion koukku. Tarinat etenevät kronologisesti siten, että ensimmäisenä on kauimmaksi historiaan sijoittunut novelli, ja sieltä vähitellen lähestytään nykyaikaa.

Kirja alkaa avaruusrymistelytarinalla, joka aluksi tuntuu olevan aivan väärässä paikassa, kunnes paljastuu tarinan uskonnollissävyinen koukku, joka miellytti minua aivan erityisen paljon.

Kokoelman nimitarina ansaitsee tulla mainituksi. Siinä ehkä kaikkein kiinnostavinta on Leonardo da Vincin omahyväinen ja itseriittoinen luonne: hänet on kuvattu ihmiseksi, joka on jo eläessään ollut tietoinen siitä, millaisena suurmiehenä jälkipolvet hänet tuntevat.

Eniten pidin tarinasta, jossa Lyypekkiläinen majatalonpitäjä käy keittotaidoillaan kauppaa kuoleman kanssa. Joskus tylsistyneenä teini-ikäisenä luon kesämökiltä löytyneen Heikki Hietamiehen kirjan Noutotarinoita, ja pidin siitä kovasti. Tämä tarina toi vahvasti mieleen tuon kirjan, ja saa samalla osakseen osan siihen liittyvästä positiivisesta mielikuvasta.

Tarinat ovat vaihtelevia, eikä mielestäni mukana ollut yhtään heikkoa esitystä. Katajalalla on selvästi hyvä historiantuntemus, mikä onkin varsin tärkeää. Minä en lukeudu spefin ylimpiin ystäviin, mutta nämä tarinat puolustivat hyvin sen käyttöä; se toi melkein kaikkiin kertomuksiin lisäarvoa, vaikka jostain olisi ehkä voinut selvitä ilmankin.

Olen aiemmin lukenut kolme Osuuskumman kustantamaa kokoelmaa, ja mielestäni tämä on niistä paras. Tämä on kylläkin niistä ainoa, jossa on vain yhden kirjailijan tekstejä, mutta samalla myös tasaisuus nousee esiin. Tämän perusteella voisin hyvin lukea lisääkin Katajalan novelleja.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Peter Schwartz: Itsekkyyden puolustuspuhe

Peter Schwartz: Itsekkyyden puolustuspuhe
Suomennos Risto Mikkonen
Scanria 2015
Sivuja: 185

"Itsekkyyden puolustuspuhe on kirja, joka herätti raivoa ilmestyessään, niin häpeilemättömänä sitä pidettiin." Noin alkaa kirjan kuvaus kustantajan sivuilla. Minusta tämä oli raskas kirja luettavaksi, ja suurimmaksi osaksi myös vastenmielinen. Käsittääkseni kirjassa esitetyt ajatukset ovat alun perin Ayn Randin käsialaa. Rand itse on kieltänyt olevansa libertaristi, mutta jos joku yrittää irtisanoa myös tämän kirjan siitä, niin kyse on vain pilkunviilauksesta tai jonkinlaisesta kikkailusta. Kiinnostavaa sinänsä; kirjassa en muista törmänneeni ko. sanaan lainkaan.

Jos kirjan sisältöä pitäisi kuvailla lyhyesti, niin se keskittyy lyttäämään ja mollaamaan altruismia kaikilta kanteilta, pitkään ja perusteellisesti. Koko käsite esitetään niin huonossa valossa kuin suinkin osataan ja täysin yksipuolisesti. Nekin yksittäiset kohdat, joissa minä olisin ollut kirjoittajan kanssa samaa mieltä, vesittyvät pahanpäiväisesti sen vuoksi, että kirjoittaja heittäytyy naiivin sinisilmäiseksi, jotta hänen ajamansa libertaristinen aate näyttäisi pinnallisesti tahrattoman puhtaalta.

Minäkään en pidä siitä liiallisesta holhouksesta, johon joudumme alistumaan. Etenkään en pidä holhouksesta silloin, kun se perustuu huonosti kestäville perusteluille. Mutta Schwartzin ainoa vaihtoehto on täydellinen vapaus. Hänen mielestään vaikkapa lääketeollisuus ei tarvitse minkäänlaista valvontaa siksi, että pitkällä aikavälillä vain hyvin toimivat ja rehelliset toimijat selviytyvät. Niinpä niin, tuo on varmaankin totta, mutta on typerää ajatella, etteivät ihmiset poimisi pois nopeita lyhyen aikavälin voittoja petoksella, jos se tehdään helpoksi. Jos tarkkoja ollaan, niin huijareita tuntuu riittävän ihan kylliksi vaikka meitä holhottaisiinkin.

Tuohon kiteytyy melko hyvin se, mikä kirjan sanomassa on vikana: se on aivan liian yksipuolinen. Oikeastaan Schwartz syyllistyy itse juuri siihen, mitä vastaan osittain kirjassaan on saarnaamassa. Mikäli hänen sanomansa kestäisi tasapuolista tarkastelua, hänen pitäisi itse alistaa sanomansa sille. Yksipuolisella saarnaamisella hän nimenomaan yrittää poimia niitä lyhyen aikavälin pikavoittoja, joista ei tekstin mukaan tarvitse olla huolissaan.

Sori vaan, mutta en voi suositella tätä kirjaa kenellekään. Tietokirjat kuuluu kirjoittaa objektiivisuuteen pyrkien, ja sitä tämä ei tee. Sen vuoksi kyseessä ei minusta ole tietokirja, vaan pamfletti tai jotain sen suuntaista. Ymmärrän kyllä, ettei kustantaja ole tuotakaan sanaa halunnut kirjaansa painaa.