maanantai 27. kesäkuuta 2016

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Atena 2016
Sivuja: 200

En oikeastaan edes tiedä, miksi tulin valinneeksi tämän kirjan. Luultavasti syynä oli viime kädessä se, että luvassa piti olla ronskia tekstiä sinkkuelämästä ja seksistä. Kaikkiahan nyt sellainen kiinnostaa.

Kyllähän kirja lupauksensa piti: teksti on ronskia ja seksiä on ihan riittävästi. Lukijana taisin vain mennä vipuun: ronski teksti ja seksi eivät riitä sisällöksi, jos ei kyse ole silkasta pornosta, ja tässähän ei ole. Vaikka tekstissä ei ole tarvinnut ryhtyä kiertelemään mitään häveliäisyyssyistä, on sisällössä kuitenkin seksiä tärkeämpänä se sinkkuelämä. Varatut ajattelevat sinkkuelämää auvoisena vapaan seksin ihmemaana, mutta unohtavat aivan liian helposti yksinäisyyden ja mahdollisen paineenkin pysyvän parisuhteen löytämiseksi.

Juuri siitä tässäkin on kyse: kirjoittaja haluaa löytää sen oikean, eikä oikein millään muulla ole kunnolla väliä niin kauan kun hän on yksinään. On toisaalta huvittavaa lukea siitä, miten kirjoittaja pohtii yhden yön säädön jälkeen, montako päivää hänen kuuluu odottaa miehen yhteydenottoa, ennen kuin voi itse soittaa. Toisaalta kuitenkin taustalla on koko ajan toive ja ajatus siitä, voisiko hänessä sittenkin olla aviomiesainesta. Miltä tuntuisi esitellä hänet vanhemmilleen, ja mikä olisikaan osuvin häämatkakohde juuri hänen kanssaan.

Vaikka luinkin tämän oikein mielelläni, en voinut välttyä tunteelta, että tämä on kuitenkin kirjoitettu jotakuta muuta ajatellen. Arvelen, että miesten on vaikea samaistua tähän, vaikka olisivatkin sinkkuja, siksi vahvasti naisellinen näkökulma korostuu. Vakaassa parisuhteessa elävät tietysti löytävät tästä sellaisen "onneksi minun ei tarvitse murehtia tuollaista" -elementin. Tärkeimpänä kohteena ajattelen joka tapauksessa olevan sinkkunaisten.

Olisi kiinnostavaa, jos joku mies tekisi tästä version omasta näkökulmastaan. Luulen, että se näyttäisi ihan erilaiselta.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Roope Lipasti: Viimeiset polttarit

Roope Lipasti: Viimeiset polttarit
Atena 2016
Sivuja: 236

Miesporukka kokoontuu viettämään yhden jäsenensä polttareita kymmenettä kertaa. Täh? Tuo sama ihmettelevä huudahdus tulee mieleen useammankin kerran tätä kirjaa lukiessa, joten se ei voi olla sattumaa. Mukana on siis muitakin yksityiskohtia, jotka jättävät aluksi lukijan ymmälleen, mutta selitys tarjotaan ennen pitkää.

Miehet ovat tuttuja keskenään ties kuinka monen vuoden ajalta, mutta elämäntilanteet ovat kovin erilaisia. Ammatilliset ja koulutukselliset erot ovat itsestään selviä, mutta yhtä lailla eroa on luonteissa, varakkuuksissa ja perhe-elämän tilanteissakin. Vuosien aikana on ehtinyt tapahtua paljon, ja se kaikki on jättänyt jälkensä miesten väleihin, joten kaikenlaisia jännitteitä kulkee ristiin rastiin.

Näyttämön ollessa tällainen on huumoria luvassa, hieman samaan tapaan kuin Rajanaapurissa, mutta tässä kirjassa se on kuitenkin pienemmässä roolissa, selkeästi sivuosassa. Tärkein rooli on ilman muuta miesten keskinäisellä suhteella ja tapahtuman kuvauksella. Yksi polttarien osallistuja onkin kirjailija, joka aikoo käyttää tilaisuutta materiaalina tulevalle kirjalleen. Tämä yksityiskohta tuo väistämättä mieleen sen, onko Lipasti itsekin kenties toiminut samansuuntaisesti, eli onko kirjalla jopa jonkinlaista todellisuuspohjaa? Valtavan kiinnostava tuo kysymys ei silti ole, eikä mielestäni lisää tai vähennä kirjan arvoa miksikään, oli vastaus mikä hyvänsä.

Vaikka nimenä onkin viimeiset polttarit, on kyse enemmän ihan tavallisesta - joskin vuosittaisesta - mökkiviikonlopusta, johon ei edes ole yhdistetty talkootyötä. Lukija voi hyvin kuvitella, miten ryhmän dynamiikka on ehtinyt muuttua vuosien varrella: alkuaikoina ollaan oltu kuolemattomia ja hölmöilty keskenään kuka mitäkin, mutta elämäntilanteiden muututtua ja iän kartuttua ei enää uskalletakaan ryhtyä mihin tahansa, ja yhdessä pitävänä voimanakin on enemmän tottumus kuin se, että kaikki todella viihtyisivät juuri toistensa kanssa. Ennen kaverit ja hauskanpito oli kaikki kaikessa, nyt siitä on kadonnut terä, joka muutenkin kerkesi ruostumaan jo toissasuvena.

Henkilögalleria on fiksusti laadittu sopivan monipuoliseksi, jotta suunnilleen kuka tahansa oikean ikäinen mieshenkilö voi löytää siitä samaistumiskohteen. Sen kautta jokainen voi ajatella, että "minähän voisin olla tuolla myös", sillä kukapa nyt ei haluaisi olla remuamassa kaveriporukalla. Ja samaan syssyyn tarjotaan lohduketta, että ei se nyt niin hauskaa enää ollutkaan, kuin aluksi kuviteltiin. Minun korvaani Lipastin kuvaus kuulostaa uskottavalta, ja se on tärkeä seikka.

Tämä on hyvä kirja, hyvinkin Rajanaapurin veroinen. Kumpi sitten lopulta on parempi, se riippuu henkilökohtaisista mieltymyksistä. Kukin lukekoon ja tarkistakoon itse!

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Timo Teräsahjo: Paskiaiset

Timo Teräsahjo: Paskiaiset
Aarni 2016
Sivuja: 160

Tämä kirja löytyi Kindleltäni. Lukulaitteessa on niin paljon tilaa, että siihen voi hyvin haalia kirjoja, joiden lukeminen on epävarmallakin pohjalla.

Paskiaiset on novellikokoelma, jonka yhdistävänä tekijänä on se, että päähenkilöt ovat uhreja, tavalla tai toisella. Sen vuoksi tämä ei olekaan missään nimessä mitään hyvän mielen lukemista, vaan tähän tartutaan silloin kun halutaan avata esille elämän karheampi puoli.

Minulle jäi parhaiten mieleen kirjan niminovelli, jonka päähenkilö todella sopii nimen alle hyvin: hän on nuorisorikollinen ja koulukiusaaja, juuri sellainen, josta enemmistö ajattelee, että maailma olisi parempi paikka ilman häntä. Yhtä hyvin nimeen sopivat myös hänen perheensä muut jäsenet pikkuveljeä lukuun ottamatta, ja juuri veli onkin se, joka paskiaisen mieltä kaihertaa.

Kaikki tarinat toimivat hyvin, mutta silti jälkimakuni jäi vähän laimeaksi. Ikävää sanoa näin, etenkin kun ei pysty erittelemään, miksi niin kävi. Ehkä syy oli siinä, että henkilöissä olisi ollut ainesta syvempäänkin käsittelyyn, ja siten kertomukset pääsivät katkeamaan aiemmin kuin mihin kiinnostus olisi kantanut.

Muiden arvioita vilkuiltuani jäi sellainen tunne, että kokemukset ovat olleet kullakin hieman erilaisia. Sen vuoksi tälle kannattanee antaa mahdollisuus.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Jouni Hynynen: Paskapuhetta

Jouni Hynynen: Paskapuhetta
Like 2013
Sivuja: 100

En ole aiemmin Hynysen kirjoituksiin tutustunut, eikä tämän kirjan jälkeen tunnu siltä, että olisin jäänyt paljosta paitsi. Jos kirjan nimi on Paskapuhetta ja se kuvaa sisältöäkin ihan mukiinmenevästi, niin herää kysymys, miksi tämä on pitänyt julkaista lainkaan? Jos sanotaan ihan suoraan, niin tästä tulivat mieleen Juha Vuorisen kirjoitukset, eikä se ole hyvä asia. Vuorinen tuli mieleen jopa niin paljon, että hänen kustantamolleen Hynynen voisi sopia oivallisesti, mutta toisaalta he saattavat olla liiankin lähellä toisiaan.

Kirjassa on muutama erillinen teksti, joista kullakin on edes jollain tapaa sama aihe, ja kaikkia Hynynen käsittelee samalla tapaa: teksti on silkkaa tajunnanvirtaa. En jaksa uskoa, että tätä olisi pahemmin kustannustoimitettu. Yhdestäkään aiheesta ei tule mieleen, että kukaan olisi tuntenut tarvetta avautua juuri siitä. Sen sijaan kyse on siitä, että kirja on täytynyt saada kasaan ja jostain on ollut pakko kirjoittaa.

Kaikki Hynysen teksti tuntuu liikkuvan niin paljon seksissä ja viinan kanssa lotraamisessa, että on nostettava hattua sille, joka on jaksanut kaikki hänen kirjansa lukea. Tästä kirjasta en löytänyt mitään uutta juuri noihin aiheisiin liittyvää, mutta on sanottava, että Hynysen seksifantasia Jutta Urpilaisesta oli kyllä ihan pirteä, vaikka senkin viehätys kohdistui yksinomaan siihen, että kohteena oli juuri valtiovarainministeri. Samassa yhteydessä huomasi hyvin sen, miten nopeasti tällainen kirja vanheneekaan, kun mainitut ihmiset eivät enää olekaan päivänpolitiikan valokeilassa.

Vaikka olenkin kuvaillut kirjaa negatiivissävytteisesti, ei tämä siltä jää vaille suositteluja: henkisesti tai fyysisesti yläasteikäiset mieshenkilöt voivat hyvinkin löytää tästä mieluista luettavaa. Ylipäätään lukijat, joille muuhun kuin sarjakuvakirjaan tarttuminen tuntuu vastenmieliseltä, kuuluvat kohdeyleisöön. Kaikille muille suosittelen jotain muuta.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Ingar Johnsrud: Wieniläisveljeskunta

Ingar Johnsrud: Wieniläisveljeskunta
Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2016, alkup 2015
Sivuja: 382

Tässä on jälleen kirja, joka on päätynyt lukupinooni pyytämättä postin tuomana. En osaa sanoa, olisinko kirjaa muuten tullut lukeneeksi, mutta kun se oli pöydällä jo valmiina, niin sattui sitten päihittämään mielenkiinnossa pari kilpailijaansa. Tavallaan minun pitäisi olla tästäs seikasta hieman huolissani; olenhan kovasti väittänyt, ettei blogini ole myytävänä tai ettei ostamalla saa bloggauksia. Toisaalta olen melkein yhtä voimakkaasti sitä mieltä, että laiskuutta vastaan ei kannata lyödä vetoa. Jos minut yritetään saada lukemaan joku kirja, niin jollain tavallahan se on saatettava tietooni. Jos minut saa tavalla tai toisella lukemaan edes kirjan kuvauksen, niin silloinhan suurin kynnys on jo ylitetty. Pinossa on muitakin samalla tavalla saapuneita kirjoja, jotka todennäköisesti eivät ikinä tule pääsemään lukuvuoroon. Kannustan siis edelleen kustantamoja lähestymään minua lähettämällä kirjojaan, mutta mitään muuta en lupaa kuin avata lähetyksen ja katsoa, mitä se pitää sisällään.

Liken lähetys sisälsi uuden kirjailijan trillerin, jonka käännösoikeudet hehkutettiin myydyn jo 20 maahan. Siinä tuskin on mitään mullistavaa tai edes uutta, ainahan näitä on ollut. Viime kädessä jännäreiden kohdalla lukupäätöksen ratkaiseekin se, miten kiinnostavalta juonen asetelma kuulostaa. Juuri tämän kirjan kohdalla se ei edes kuulosta erityisen kiehtovalta. On uskonlahkoa, kansainvälistä terrorismia, kasvotonta tappajaa ja vielä toisen maailmansodan aikaisia biologisia kokeitakin.

Toisin kuin monet muut tyylilajinsa edustajat, tämä kirja ei ala kaappaamalla kovalla ryminällä lukijansa tiukkaan otteeseen vain löysätäkseen otetta myöhemmin. Pikemminkin se tiukentaa otettaan sivu toisensa jälkeen, eikä ole vaikea arvata jo hyvissä ajoin ennen loppua, ettei tätä kuviota kokonaisuudessaan ehtidä paketoida, vaan luvassa on seuraavia osia. No, se seikka kyllä kerrottiin muutenkin.

Minun kohdallani Johnsrud onnistui juuri siinä, mitä yrittikin: hän sai minut suosittelemaan tätä kirjaa ja samalla odottamaan jatko-osan suomentamista innokkaasti. Monen kirjan kohdalla tulee tunne, että tätä voisi lukea lisääkin, mutta tälle oikeasti odotan jatkoa, ja kun se tulee, ei lukuvuorosta enää tarvitse kamppailla.